Tärkeä oivallus mopoilusta

Istuin liikennevaloissa, ja tunsin ärsytystä. Edelläni oli mopoilija. Hemmetti sentään, mopoilijoilla on varmasti satoja erilaisia keinoja sössiä niinkin yksinkertaisessa tilanteessa kuin liikennevalot. Mulla oli kiire, lapsi piti hakea päiväkodista. Muutenkin mopoilijoiden törttöilyn takia saa olla erityisen valppaana koko kesäkauden. Oma lukunsa on vielä omakotialueen kesäyössä kaikuva moottorin huudatus. Miten on mahdollista, että joka vuosi aina joku naapuruston nuori on mopoilija ensimmäistä kesää?

Sitten muistin että olen itsekin ollut mopoilija. Ensimmäinen päristin käytiin ostamassa Hyrylän Koskenmäeltä Jukkis Lauslehdolta. En muista hienompaa tunnetta ja jännääkin se oli. Kerran serkkutyttö halusi ottaa tyypit kotipaikalla Kaskelassa. Typeryyttäni annoin ainoana ohjeena vain kaasun sijainnin. Jokainen arvaa varmaan kuinka siinä kävi. Onneksi nykyään ajetaan mopokortit ja moni muukin asia on muuttunut. Kun parhaan lapsuudenystäväni poika sai vastikään mopokortin, annoin lahjaksi miehekkäästi mansikalta tuoksuvaa öljyä. Meidän nuoruudessamme kaksitahtiset tuoksuivat vain, no, kaksitahtisilta. 

Oma poikani aloittaa esikoulun syksyllä, ja vaikka eskari on toistaiseksi lähempänänä päivähoitoa kuin opiskelupaikkaa, tuntuu vähän haikealta. Vastahan se syntyi, sai ekat hampaat, kaatui opetellessaan kävelemään ja yrittää kohta ajaa fillarilla ilman apupyöriä. Aluksi pidän pyörää tasapainossa, ja sitten lasken irti. Mutta mistä tiedän että nyt on oikea hetki? Entä jos se kaatuu, eikä uskalla yrittää enää uudestaan? Entä jos se kaatuu, enkä itse uskalla sen antaa yrittää uudestaan?

Tavallaan juuri siitä kasvattamisessa on kyse. Pitää vaan luottaa. Jokaisen etapin jälkeen lapsi on lähempänä sitä hetkeä, kun sen oikeasti pitää mennä maailmaan yksin ja kohdata siellä muut ihmiset. Ilman isää tai äitiä. Tietysti oikeat eväät pitää antaa ja katsoa että se käyttää kypärää. Oikeastaan vasta nyt alan käsittää, miltä omista porukoista on tuntunut kun tämä vatipää on pitänyt päästää mopolla oikean liikenteen joukkoon.

Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä kun vihdoin sain ajokortin ja auton, olin paljon valmiimpi kuski. Kolareita ei juuri sattunut. Kaljotteluharjoituksetkin siirtyi monella vuodella, kun piti päästä liikkumaan mopolla itsenäisesti.

Meidän liikkeessä käy vanhempia teineineen mopo-ostoksilla. Ostosten lomassa tulee höpöteltyä kaikenlaista, ja monella vanhemmalla on huoli oman nuoren pärjäämisestä liikenteessä. Ymmärrän heitä hyvin. Samalla ymmärrän myös sen, että me muut tiellä liikkujat olemme se maailma, mihin nuoret luottavaisina päästetään. Meidän vastuulla on se, että he palaavat turvassa kotiin ja uskaltavat mokailunkin jälkeen yrittää uudestaan.

Pääsin lopulta valoista vasta seuraavilla vihreillä, mutta mopoilijan hapuileva lähtö ei enää ärsyttänyt vaan hymyilytti. Hain lapsen, ja kohta opetellaan ajamista ilman apupyöriä. Vielä nyt käteni tukevat pientä fillaria ja päättäväistä pyöräilijää, mutta jonain päivänä hänet täytyy päästää yksin liikenteeseen. Ensin fillarilla, sitten mopolla. Toivottavasti maailma on silloin hänelle hyvä.